Kuva: Heikki Junnila
Laji oli pitkään Suomessa runsaslukuisimpien lintujen joukossa. 2000-luvulla hömötiainen on taantunut Suomessa ensin vuonna 2015 vaarantuneeksi ja vuonna 2019 erittäin uhanalaiseksi. 30 vuoden aikana kerättyyn aineistoon perustuneessa tutkimuksessa metsänhoitotoimenpiteiden arvioitiin selittävän noin 65 % hömötiaisen pesimistiheyden laskusta. Laskuun vaikuttavat harvennushakkuut ja etenkin avohakkuut, jotka vähentävät pesimäpaikkoja ja hävittävät ravintovarastoja sisältäviä kypsiä metsiä.
Hömötiainen on 12–13 cm pitkä. Sen lakki ja leukalappu ovat mustat, posket valkoiset, selkä harmaa, vatsapuoli vaaleampi, siivet ja pyrstö tummat. Siivellä erottuu vaalea paneeli. Britanniassa tavattavalla kleinschmidti-alalajilla on ruskea selkä ja beigenruskea alapuoli.
Hömötiaisen suosimia metsiä ovat korvet, rehevät sekametsät sekä ranta- ja purolehdot. Länsi- ja Keski-Euroopassa hömötiainen pesii pääasiassa alavien maiden sekametsissä, mutta muuten laji pesii yleensä vähän korkeammalla kasvavissa metsissä.
Talvisin hömötiainen käy lintujen talviruokintapaikoilla. Talvella sitä tavataan myös ruovikoissa sekaparvissa muiden tiaisten kanssa.
Useimmat hömötiaiset kaivertavat itse pesäkolonsa lahoon pökkelöön, yleensä koivuun tai muuhun lehtipuuhun. Kaivaminen pienellä nokalla onnistuu vain pehmeään, pitkälle lahonneeseen puuhun. Sopivat lahot pökkelöt tuhoutuvat erityisesti avohakkuissa helposti. Pienireikäiseen (lentoaukon halkaisija 30 mm) pönttöön sitä voi yrittää houkutella täyttämällä pöntön sahan- tai kutterinpuruilla. Hömötiaisnaaras rakentaa koloon tai pönttöön puolipallomaisen pesäkupin karvoista, tikuista, lastuista ja höyhenistä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun alkupuolella tai puolivälissä. Valkeita, pilkullisia munia on 6–11, keskimäärin kahdeksan kappaletta. Naaras hautoo noin kaksi viikkoa. Poikaset kuoriutuvat lähes samanaikaisesti. Ne ovat lentokykyisiä jättäessään pesän vajaa kolmeviikkoisina. Molemmat emot ruokkivat poikasia, myös viikon verran pesästälähdön jälkeen.
Hömötiainen syö kesällä pääasiassa hyönteisiä ja niiden toukkia sekä hämähäkkejä. Syksymmällä se syö myös siemeniä ja marjoja. Syksyllä se varastoi ahkerasti ruokaa keräämällä pelloilta kauranjyviä ja rikkakasvien siemeniä sekä havupuiden siemeniä ja hyönteisiä. Se varastoi saaliinsa puun kaarnan ja kuorella kasvavan jäkälän alle ja rakoihin. Talvella hömötiaiset tutkivat näitä tyypillisiä varastopaikkoja, ja löytävät omia ja toisten lajikumppanien kätköjä. Talvisin laji vierailee mieluusti lintulaudoilla ja syö ihraa, auringonkukansiemeniä ja maapähkinöitä. Poikasia emot ruokkivat lähinnä hyönteistoukilla ja muilla selkärangattomilla.
Vanhin suomalainen rengastettu hömötiainen on ollut 11 vuotta, 4 kuukautta ja 29 päivää vanha lintu. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen yli 11 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen hömötiainen.
Lähde: Wikipedia
Viikon luontokuva -Jouhisorsa
Kuva: Heikki Junnila Jouhisorsanaaras on n. 55 cm pitkä. Pitkästä pyrstöstä johtuen koiraan pituus on 70–75 cm. Muodoltaan jouhisorsa on
Viikon luontokuva -Nokikana
Kuva: Heikki Junnila Nokikana (Fulica atra) on rantakanojen heimoon kuuluva lintulaji. Se on Suomessa tavattavista rantakanoista yleisin. Nokikana on muuten
Viikon luontokuva -Pilkkasiipi
Kuva: Heikki Junnila Pilkkasiipi (Melanitta fusca) on suuri mustanpuhuva sorsalintu. Pilkkasiiven vartalonmuoto muistuttaa haahkaa. Koiraan höyhenpeite on samettisen musta lukuun
Viikon luontokuva -Silkkiuikku
Kuva: Heikki Junnila Silkkiuikku (Podiceps cristatus) on uikkujen heimoon kuuluva töyhtöpäinen vesilintu. Silkkiuikulla on pitkä kaula ja pitkä, ohut nokka.
Viikon luontokuva – Tavi
Kuva: Heikki Junnila Tavia tavataan pesivänä Euroopan keski- ja pohjoisosissa, Aasian pohjoisosissa ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. Talvehtivana sitä esiintyy Etelä-Euroopassa, Afrikassa,
Viikon luontokuva -Tukkakoskelo
Kuva: Heikki Junnila Tukkakoskelo (Mergus serrator) on silkkiuikun muotoinen pörröpäinen vesilintu. Sen vanha kansanomainen nimi oli pikkukoskelo. Tukkakoskelolla on hapsottava
