Kuva: Heikki Junnila
Valkoposkihanhi (Branta leucopsis) on pohjoisella pallonpuoliskolla elävä keskikokoinen hanhilaji. Se muuttaa Pohjoisen jäämeren pesimäalueiltaan talveksi Pohjanmeren alueelle. Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä ja käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen. Viime vuosikymmeninä laji on alkanut pesiä myös Itämeren alueella. Valkoposkihanhia on arvion mukaan noin 880 000 aikuista lintua ja kannan on arveltu jatkavan kasvuaan. Lajin uhanalaisuusluokitus on elinvoimainen.
Kanadanhanhesta valkoposkihanhi eroaa muun muassa pienemmän kokonsa ja värityksen puolesta; kanadanhanhella ei ole mustaa rintaa ja valkoista otsaa. Valkoposkihanhen voi sekoittaa kauempaa myös pikkukanadanhanheen, jonka kanssa se on samaa kokoluokkaa ja omaa samoja piirteitä, kuten lyhyen nokan ja typäkän olemuksen. Läntiseen Eurooppaan harhautuneet pikkukanadanhanhet on lähes aina havaittu Grönlannista saapuneiden valkoposkihanhien seurassa.
Nuori lintu on hyvin samannäköinen kuin vanha, ja eroaa lähinnä kupeiden epäselvemmän poikkijuovituksen, mutta myös rinnan ja kaulan heikomman mustan värin perusteella. Nuoren linnun vaaleat höyhenet yläpuolella ovat vähemmän puhtaanvalkoiset kuin vanhalla, ja tummanharmaat sekä mustat kuviot ovat epäselvemmät. Myöskään pään valkea väritys ei ole niin kellansävyinen kuin vanhalla linnulla. Naaman tummatäpläisyys vaihtelee, eikä ole siksi luotettava ikätuntomerkki.
Suomessa ensimmäinen pesintä löydettiin Inkoon saaristosta vuonna 1981, ja kantaa on sen jälkeen lisätty istutuksilla eläintarhoista, kuten Korkeasaaresta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Korkeasaaressa pidettyjen tarhattujen lintujen joukkoon asettui vuonna 1987 luonnonvarainen pari, jonka poikaset vapautettiin yhdessä Korkeasaarten omien poikasten kanssa syksyisin vuosina 1987–90. Niiden toivottiin asettuvan luonnonvaraisten, muuttomatkoillaan ohi kulkevien parvien joukkoon. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Vapautettuja lintuja oli 52 yksilöä, jotka oli rengastettu. Ne asettuivat seuraavina kesinä Kruunuvuorenselän luodoille, Suomenlinnaan ja Korkeasaareen. 1990-luvulla kanta oli voimakkaassa kasvussa. Näin oli syntynyt pääkaupunkiseudun valkoposkihanhikanta. Suomen pesimäkanta kasvoi voimakkaasti 2000-luvulla, ja vuonna 2010 pesimäkannan kooksi arvioitiin 3 800 paria. 1990-luvun lopulta lähtien valkoposkihanhia on pesinyt Suomessa Itämeren rannikoiden lisäksi myös yksittäisillä sisämaan järvillä. Vuosina 2013–2018 Suomen pesimäkannaksi arvioitiin 6 000 – 8 000 paria. Vuonna 2024 Suomen ympäristökeskus arvioi Suomen pesimäkannan koostuvan noin 27 000 yksilöstä. Vuoden 2024 Linnut-vuosikirjassa julkaistu kannanarvio oli puolestaan 7 400 paria.
Valkoposkihanhi pesii pienissä, mutta usein tiivissä koloniassa jossa on 5–50 paria, mutta joskus yksinäänkin tai jopa 150 parin kolonioissa. Se käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen ja saatta joskus pesiä myös merilintujen seassa. Pesä on matala painauma maassa, johon on laitettu kasvillisuutta kivisen maaston päälle. Pesä voi sijaita kallion jyrkänteillä ja kielekkeillä, matalan mäen huipulla tai matalilla kasvillisuuden peittämillä kummuilla ja lumelta vapailla alueilla jokiuomien saarissa. Se voi tehdä pesänsä myös heinikkoon saarelle tai luodolle. Pesimäpaikalle kertyy pesimämateriaalia, koska laji pesii samassa paikassa vuosi toisensa perään.
Valkoposkihanhi pesii touko-heinäkuussa ja munii 4–6 valkoista munaa. Naaras hautoo munia noin 25 vuorokautta. Lentokyvyn poikaset saavuttavat seitsemän viikon ikäisinä.
BirdLife Suomen mukaan valkoposkihanhien määrän vähentämiseen Suomessa ei ole tarvetta, koska niiden aiheuttamia haittoja pystytään vähentämään ohjaamalla parvet pois ongelmakohteilta. Myöskään hanhien hätyyttäminen nurmikenttäalueilta ei ole järkevää, koska alueen tarjoama ruoka on hanhille elintärkeää ravintoa ja hätistetyt hanhet vain siirtyvät nurmialueelta toiselle. Erityisesti Itä-Suomessa ne kuitenkin aiheuttavat tuhoa pelloilla, ja hanhipeltohankkeessa on tutkittu niiden karkottamista viljelyksiltä.
Viikon luontokuva -Nokikana
Kuva: Heikki Junnila Nokikana (Fulica atra) on rantakanojen heimoon kuuluva lintulaji. Se on Suomessa tavattavista rantakanoista yleisin. Nokikana on muuten
Viikon luontokuva -Pilkkasiipi
Kuva: Heikki Junnila Pilkkasiipi (Melanitta fusca) on suuri mustanpuhuva sorsalintu. Pilkkasiiven vartalonmuoto muistuttaa haahkaa. Koiraan höyhenpeite on samettisen musta lukuun
Viikon luontokuva -Silkkiuikku
Kuva: Heikki Junnila Silkkiuikku (Podiceps cristatus) on uikkujen heimoon kuuluva töyhtöpäinen vesilintu. Silkkiuikulla on pitkä kaula ja pitkä, ohut nokka.
Viikon luontokuva – Tavi
Kuva: Heikki Junnila Tavia tavataan pesivänä Euroopan keski- ja pohjoisosissa, Aasian pohjoisosissa ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. Talvehtivana sitä esiintyy Etelä-Euroopassa, Afrikassa,
Viikon luontokuva -Tukkakoskelo
Kuva: Heikki Junnila Tukkakoskelo (Mergus serrator) on silkkiuikun muotoinen pörröpäinen vesilintu. Sen vanha kansanomainen nimi oli pikkukoskelo. Tukkakoskelolla on hapsottava
Viikon luontokuva -Punasotka
Kuva: Heikki Junnila Punasotka (Aythya ferina) on keskikokoinen sorsalintu. Punasotka on yleensä noin 42–49 cm pitkä ja painaa noin 700–970 g. Varsinkin
