Viikon turkulainen – Volter Kilpi

Se, oliko Volter Kilpi Aleksis Kiveäkin suurempi kirjailija, nousee aina silloin tällöin kinailun aiheeksi, kun turkulaiset klassisen kirjallisuuden ystävät istuvat iltaa. ”Alastalon salissa” on säilyttänyt tenhovoimansa ja poikkeaa Kiven ”Seitsemästä veljeksestä” siinä, että ylistäjiä tuntuu olevan sukupolvi sukupolvelta enemmän. Ilmestyessään verkkainen psykologinen saaristolaiskuvaus yhden päivän kestäneestä kokouksesta kustavilaisten oman parkkilaivan rakentamiseksi ei herättänyt suurta huomiota, vastaanotto oli enemmän kummasteleva kuin riemastunut. Nyttemmin opus on suoranaisessa kulttimaineessa.

Laura Kokon äskettäin  ilmestynyt loistava Volter Kilpi -elämäkerta tuo tästä Turun kaupunginkirjaston ja uuden yliopiston kirjaston hoitajana leipätyötä tehneestä taiteilijasta esiin monen muun kiintoisan seikan lisäksi yhden kunnioitettavan puolen, yrityksen toimia kielirauhan rakentajana.  Kilpi ei lähtenyt mukaan 1920-luvulla riehuneeseen kielipoliittiseen sotaan, jossa suomenmieliset ja ruotsinkielisen perinteen puolustajat ottivat raivoisasti yhteen. Kilpi oli kokenut lapsuuden maisemissaan Kustavissa, että ruotsia ja suomea puhuvat tulivat vallan hyvin toimeen keskenään ja toivat kumpikin omaa viisauttaan yhteiseen eloon. Kun Kilpi koetti kirjoituksissaan tasoitella kieliriitaa, hän sai silmilleen sekä ruotsia että suomea puhuneet kiihkoilijat. Aitosuomalaiset käyttivät Kilven nimeä suorastaan kirosanana.  Semmoinen on usein tolkun ihmisen ja rauhan rakentajan kohtalo.

Kuva: ylikirjastonhoitaja Kilpi Turun Yliopiston uusien kokoelmien ääressä 1930-luvun alussa.