Kuva: Heikki Junnila
Kettu eli punakettu (Vulpes vulpes) on koiraeläin. Se on maailman levinnein maalla liikkuva petoeläin, sen levinneisyysalue käsittää lähes koko Pohjois-Amerikan ja Euraasian. Lisäksi Pohjois-Afrikassa elää jonkin verran kettuja.
Kettu on aikaisemmin ollut arvokas turkiseläin, ja varsinkin sen harvinaiset värimuunnokset ovat olleet haluttua kauppatavaraa vuosisatojen ajan. Näitä muunnoksia ovat muun muassa mustakettu, ristikettu, hopeakettu ja harvinainen, kokonaan valkoinen ja punasilmäinen albinokettu.
Ketut majoittuvat yleensä toisten eläinten, kuten mäyrien, kaivamiin tai luonnon muovaamiin onkaloihin. Tarvittaessa kettu voi kaivaa pesäkolon itsekin. Pesää käyttää usea kettusukupolvi perätysten. Ketulla voi olla reviirillään useita pesiä, joista yhdessä kasvatetaan poikaset ja muita käytetään esimerkiksi ruuan varastoimiseen. Pesät ja niitä yhdistävät käytävät saattavat muodostaa monimutkaisen labyrintin. Ketunpesää ympäröi usein voimakas, pistävä haju.
Kettu on kaikkiruokainen. Ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös hyönteiset, kasvit ja raadot. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Kasveista se syö marjoja ja hedelmiä sekä viljaa. Kettu voi saalistaa myös metsäkauriin tai valkohäntäpeuran vasoja. Kaupungeissa se voi tonkia jätteitä. Ketun tyypillinen saalistustapa on vahtia jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta. Kettu metsästää pääasiassa hämärässä ja öisin.
Ketun luontaisia vihollisia ovat pääasiassa suurpedot, varsinkin susi ja ilves. Ne pyrkivät järjestelmällisesti tappamaan reviireiltään pienemmät pedot vähentääkseen näin kilpailua saaliseläimistä. Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu, että kun jollekin alueelle muodostuu uusi susireviiri, kettujen ja supikoirien määrä alueella kutistuu ja vastaavasti metsäkanalinnut alkavat runsastua. Nuoret ketunpennut voivat jäädä myös maa- ja merikotkan sekä huuhkajan saaliiksi. Merkittävimpiä uhkia niille ovat kuitenkin taudit, liikenne ja metsästys.
Kettu on sopeutunut eloon ihmisten kanssa jopa niin hyvin, että on alettu puhua niin sanotuista ”cityketuista”. Kaupungeissa syntyneet ketut tottuvat ihmisiin eivätkä enää pelkää, minkä vuoksi ne uskaltavat tehdä pesiään entistä lähemmäs ihmisiä. Yhtenä syynä laajaan levinneisyyteen pidetään muun muassa Helsingin villikanikannan kasvua. Ketut harventavat osaltaan kanikantaa, minkä vuoksi kaupungeissa eläviä kettuja pidetään enemmän hyöty- kun haittaeläiminä.
Viikon luontokuva -Jouhisorsa
Kuva: Heikki Junnila Jouhisorsanaaras on n. 55 cm pitkä. Pitkästä pyrstöstä johtuen koiraan pituus on 70–75 cm. Muodoltaan jouhisorsa on
Viikon luontokuva -Nokikana
Kuva: Heikki Junnila Nokikana (Fulica atra) on rantakanojen heimoon kuuluva lintulaji. Se on Suomessa tavattavista rantakanoista yleisin. Nokikana on muuten
Viikon luontokuva -Pilkkasiipi
Kuva: Heikki Junnila Pilkkasiipi (Melanitta fusca) on suuri mustanpuhuva sorsalintu. Pilkkasiiven vartalonmuoto muistuttaa haahkaa. Koiraan höyhenpeite on samettisen musta lukuun
Viikon luontokuva -Silkkiuikku
Kuva: Heikki Junnila Silkkiuikku (Podiceps cristatus) on uikkujen heimoon kuuluva töyhtöpäinen vesilintu. Silkkiuikulla on pitkä kaula ja pitkä, ohut nokka.
Viikon luontokuva – Tavi
Kuva: Heikki Junnila Tavia tavataan pesivänä Euroopan keski- ja pohjoisosissa, Aasian pohjoisosissa ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. Talvehtivana sitä esiintyy Etelä-Euroopassa, Afrikassa,
Viikon luontokuva -Tukkakoskelo
Kuva: Heikki Junnila Tukkakoskelo (Mergus serrator) on silkkiuikun muotoinen pörröpäinen vesilintu. Sen vanha kansanomainen nimi oli pikkukoskelo. Tukkakoskelolla on hapsottava
