Kuva: Heikki Junnila
Valkohäntäpeura eli valkohäntäkauris (aik. laukonpeura, Odocoileus virginianus) on Amerikasta kotoisin oleva, peurojen alaheimoon kuuluva hirvieläin. Se elää ihmisen siirtämänä vieraslajina ainakin Karibialla, Suomessa, Tsekissä, ja Uudessa-Seelannissa. Laji tuotiin Suomeen 1930- ja 1940-luvuilla, ja nykyisin se on alueellisesti tärkeä riistaeläin. Luontaisella esiintymisalueellaan valkohäntäpeurasta tunnetaan kymmeniä alalajeja, jotka poikkeavat toisistaan ulkonäöltään ja kooltaan. Valkohäntäpeura on myös Pirkanmaan maakuntaeläin.
Kooltaan valkohäntäpeura on hirveä paljon pienempi, mutta metsäkaurista suurempi. Täysikasvuisen yksilön ruumiinpituus on 150–180 cm, säkäkorkeus 90–105 cm ja paino 70–140 kg. Koska koko kuitenkin vaihtelee alalajin mukaan, mainitut mitat ovat tyypillisiä vain suurimmille alalajeille, kuten Suomessakin esiintyvälle O. v. borealis -muodolle. Amerikassa elävien pienimpien alalajien yksilöt painavat vain noin 20 kg Urokset kasvavat huomattavasti suuremmiksi kuin naaraat. Suomessa täysikasvuisen naaraan teuraspaino on noin 35–40 kg, kun uroksella se vaihtelee yleensä 45–75 kilogramman välillä, mutta vanhat yksilöt voivat olla painavampiakin.
Valkohäntäpeurauroksilla on monihaaraiset, kaarevapiikkiset ja sisään- ja eteenpäin kaartuvat sarvet. Ne säilyvät päässä niin kauan kuin naaraat ovat kiimassa, mutta yleensä ne putoavat joulukuun lopulla tai tammikuussa. Kasvavissa sarvissa on aluksi ohut nukkamainen nahkapeite, joka myöhemmin irtoaa, kun urokset keloavat puita ja oksia sarvillaan ennen kiima-ajan alkamista.
Suomen valkohäntäpeurakanta on saanut alkunsa Minnesotaan muuttaneiden amerikansuomalaisten lahjasta entiselle kotimaalleen. Siirtolaisten maastalähdön aikoihin Suomessa ei elänyt juuri lainkaan luonnonvaraisia hirvieläimiä, sillä metsäpeurat oli metsästetty sukupuuttoon, hirvikanta näytti olevan kokemassa saman kohtalon, eikä metsäkauris ollut vielä levittäytynyt sinne. Yhdysvalloissa sen sijaan eli useita hirvieläinlajeja, joista valkohäntäpeura oli yleisin. Siksi Minnesotan siirtolaiset perustivat vuonna 1932 erityisen peurakomitean, jonka tavoitteeksi tuli saada valkohäntäpeurasta Suomeen uusi riistalaji. Syksyllä 1934 komitea oli saanut hankittua laivalla tapahtuvaa kuljetusta varten kahdeksan peuranvasaa, joista puolet oli uroksia ja puolet naaraita. ksi uros kuitenkin kuoli jo ennen laivamatkaa, ja kaksi menehtyi laivassa. Helsingin satamaan selvisi hengissä yksi uros ja neljä naarasta, jotka saapuivat 8. syyskuuta 1934 perille Vesilahden Laukon kartanon maille perustettuun tarhaan.
Ensimmäiset suomalaiset vasat syntyivät toukokuussa 1937. Maaliskuussa 1938 peurat karkasivat aitauksestaan, eikä urosta enää saatu kiinni. Tällöin tarhassa jäljellä olleet kolme naarasta ja niiden kaksi urosvasaa päädyttiin laskemaan vapauteen.
Kanta oli alkanut kasvaa nopeasti jo ennen jatkoistutusta, sillä vuonna 1948 sen kooksi laskettiin noin sata yksilöä ja metsästyksen aloittamisvuonna 1962 tuhat yksilöä. Metsästys ei hidastanut runsastumista, vaan vuonna 1968 peurojen määräksi arvioitiin jo neljätuhatta. Määrä kasvoi nopeasti 1970-luvun alussa ja vuosikymmenen lopulla talvikannaksi arvioitiin noin 25 000 yksilöä. Valkohäntäpeurojen metsästystä alettiin tehostaa, ja siihenastisena ennätysvuonna 1980 kaadettiin lähes 15 000 yksilöä.
Suomalaiset valkohäntäpeurat ovat vähitellen levittäytymässä Ruotsiin ja Venäjälle. Ruotsissa tehtiin ensimmäinen havainto lajista vuonna 2008, jolloin Torniojokilaakson Juoksengissa ammuttiin yksi urospuolinen yksilö. Ruotsin ja Norjan viranomaiset eivät haluaisi lajin leviävän maidensa alueille. Suomesta peräisin olevien valkohäntäpeurojen on havaittu vierailleen myös Venäjän puolella.
Runsastunut kanta on lisännyt liikenteessä sattuvien hirvieläinkolarien määrää, ja paikoitellen valkohäntäpeura on merkittävin hirvieläinonnettomuuksien aiheuttaja. Vuonna 2021 Suomessa sattui 6 607 valkohäntäpeurakolaria, mikä oli 645 tapausta vähemmän kuin edellisenä vuonna. Koko maan riistaeläinonnettomuuksista valkohäntäpeurakolarien osuus oli vuonna 2021 noin kolmannes. Vakuutusyhtiö Ifin mukaan yhdestä valkohäntäpeurakolarista aiheutuu vakuutusyhtiölle keskimäärin 3 000 euron kulut. Vuonna 2018 valkohäntäpeurakolareita sattui eniten Raaseporissa (365), Salossa (318), Loimaalla (258), Sastamalassa (218) ja Urjalassa (210).
Metsästys on sallittu vain Riistakeskuksen myöntämällä pyyntiluvalla. Metsästyskaudelle 2018–2019 myönnettiin 44 291 pyyntilupaa.
Viikon luontokuva -Pulmunen
Kuva: Heikki Junnila Pulmunen (Plectrophenax nivalis) on valkeankirjava varpuslintu. Pulmusen pesimisaluetta on puuton tunturiylänkö. Muuttoaikoina pelloilla ja ulkosaariston luodoilla. Lentävät
Viikon luontokuva -Merikihu
Kuva: Heikki Junnila Merikihu viihtyy avoimessa tundramaastossa. Suomen pesimäkanta asuu yksittäispareina ulkosaariston puuttomilla luodoilla. Pesimäajan ulkopuolella merikihu viihtyy avomerellä. Talveksi
Viikon luontokuva -Pohjansirkku
Kuva: Heikki Junnila Pohjansirkku (Emberiza rustica) on varpuslintu, joka kuuluu sirkkujen heimoon. Kooltaan ja muodoltaan tyypillinen sirkku. Kupeilla punaruskeaa
Viikon luontokuva – Mandariinisorsa
Kuva: Heikki Junnila Mandariinisorsa (Aix galericulata) on pieni itäaasialainen sorsalintu, jota tarhataan yleisesti Euroopassa. Tarhakarkulaisista on syntynyt Eurooppaan luonnonvarainen pesimäkanta,
Viikon luontokuva Sinirinta
Kuva: Heikki Junnila Sinirinta (Luscinia svecica) on koristeellisen näköinen pieni lintu. Sinirinta on 13–15 cm pitkä. Koiraalla on sininen kurkkulappu, jonka
Viikon luontokuva -Valkoposkihanhi
Kuva: Heikki Junnila Suomessa ensimmäinen pesintä löydettiin Inkoon saaristosta vuonna 1981, ja kantaa on sen jälkeen lisätty istutuksilla eläintarhoista, kuten
