Viikon luontokuva -Lumikko

 

Kuva: Heikki Junnila

Lumikko (Mustela nivalis) on pienin näätäeläin. Pienuus mahdollistaa saalistamisen myyrien lumeen kaivamissa koloissa. Lumikon lähisukulainen on sitä vain vähän suurempi kärppä. Lumikosta käytettyjä muita nimityksiä ovat pieni portimo (portimo on kärpän rinnakkaisnimi), talvikko ja nirppa.

Lumikko on levittäytynyt koko Eurooppaan Islantia ja Irlantia lukuun ottamatta. Sitä tavataan lisäksi Pohjois-Afrikassa Marokossa sekä Algerian, Tunisian ja Länsi-Saharan pohjoisosissa. Egyptissä esiintyvää lumikon entistä alalajia pidetään nykyisin omana lajinaan (Mustela subpalmata).

Lumikko tavataan myös suuressa osassa Aasiassa sekä Pohjois-Amerikkaa. Myös saarilla, etenkin Välimeren alueella, elää lumikkoja, ja laji lienee saapunut niihin ihmisen avustuksella. Lumikkoa on tavattu myös Japanin pohjoisella pääsaarella, Hokkaidolla.Lumikko on Suomessa Rauhoitettu.

Lumikon koko vaihtelee suuresti sen esiintymisalueen eri osissa, ja ne ovat suurimpia etelässä ja pienimpiä pohjoisessa.[4] Pieneen pohjoisen lumikkoon tottunut erehtyykin helposti luulemaan eteläisempää kärpäksi. Suurista kokoeroista huolimatta kumpaakin muotoa pidetään nykyisin vain saman lajin maantieteellisinä rotuina.

Ruotsissa raja näiden kahden tyypin välillä on jyrkkä, alueet menevät päällekkäin kapealla alueella Ruotsin suurten järvien tienoilla. Suomessa kaikki lumikot ovat tiettävästi lajin pienempää tyyppiä. Elinpiirin koko vaihtelee saaliin määrän mukaan. Koiraan alue on 0,6–3,0 hehtaaria, naaraan huomattavasti pienempi.

Lajin näkeminen on harvinaista, sillä se pysyttelee suurimman osan ajasta kasviston suojassa ja myyrien koloissa. Välillä eläin kuitenkin tulee esiin, nousee takajaloilleen, tähystää ja jatkaa matkaa kunnes katoaa taas myyränkoloon. Lumikko on liikkeiltään vikkelä ja liikkuu yksinomaan aaltomaisesti loikkien ja jatkuvasti pysähdellen. Pienet vesiesteet ja puut eivät sen menoa estä, sillä se on varsin ketterä uimari ja kiipeilijä. Lumikko on Euroopan ainoa petoeläin, joka mahtuu kulkemaan myyrien käytävissä.

Ääntelyn voi kuulla vain läheltä. Levoton tai aggressiivinen lumikko sähisee, vikisee tai kirskuu. Kontaktiääni on kehräävä tai värisevä ääni.

Pääravinto vaihtelee alueittain. Etelä-Ruotsissa lumikot syövät ensisijaisesti peltp- ja metsämyyriä. Toisaalla sen pääravintoa voivat olla metsähiiret ja joskus myös kaniinit, linnut sekä lintujen munat. Ruokaa lumikon on syötävä vuorokaudessa kolmannes omasta painostaan ja tämän vuoksi se on aktiivinen ympäri vuorokauden. Myös viljojen jyvät, marjat ja etanat kelpaavat lumikolle.

Kärpän ja lumikon välillä on merkittävä ero myös lisääntymisessä. Alkionkehityksen viivästymistä ei lumikoilla esiinny lainkaan, vaan poikue syntyy 34–37 päivän kantoajan jälkeen. Tämä mahdollistaa myös kärppää nopeamman mukautumisen, mikäli pikkujyrsijäkanta äkillisesti kasvaa. Poikueet, yleensä 3–9 poikasta, syntyvät huhti–kesäkuussa, mutta joskus vielä loppukesällä tai alkusyksyllä. Tällöin kyseessä on kuitenkin vuoden toinen poikue tai saman vuoden nuoren naaraan poikue.

Näytä kaikki yritykset